Haastattelu Lempäälän-Vesilahden Sanomat 2014

Keskiviikko 27.8.2014 - Vivikka Monto

http://lvs.fi/2014/08/27/nakija-saa-lahjansa-edellisten-elamien-perusteella/

Anneli Kaunislehdon näkijän lahja tuli esiin hänen ollessaan vasta kolmivuotias. Hän kertoo tuolloin nähneensä etukäteen isomummiensa kuolemat.

Nykyään Kaunislehto työskentelee näkijänä, meediona, meditaatio-ohjaajana ja kouluttajana omassa Hengähdys-nimisessä yrityksessään. Takana on pitkä ura mainos- ja markkinointimaailmassa. Jo teini-iässä hän kuitenkin havahtui kunnolla omaan henkisyyteensä.

Näkijä on kotoisin Hattulasta Pekolan kylästä. Muutettuaan 16-vuotiaana naapurikaupunki Hämeenlinnaan hän löysi teosofisen seuran.

– En liittynyt seuraan virallisesti, koska halusin jo tuolloin pitää itseni vapaana kaikista yksittäisistä tavoista ajatella, mutta seura auttoi minua ymmärtämään itseäni ja henkisiä lainalaisuuksia, Kaunislehto kertoo.

Hän uskoo karman lakiin. Karman laki on syyn ja seurauksen laki. Vanha sanonta ”mitä kylvät, sitä niität” kuvaa Kaunislehdon mielestä tätä parhaiten. Jokaisen on elettävä oma karmallinen polkunsa eli kohdattava omassa elämässään jo ennen syntymää asetetut haasteet. Nämä haasteet ovat seurausta edellisten elämien valinnoista ja tapahtumista.

Tieto tulee kanavoituna

Mitä näkijä sitten tekee?

– Keskustelen asiakkaiden kanssa asioista, jotka heitä askarruttavat. Usein ne liittyvät elämän taitekohtiin. Työni eroaa esimerkiksi terapeutin työstä siinä, että tulkinnassa tietoa kanavoituu henkisten oppaiden avulla. Kanavoitu tieto ei ole oma mielipiteeni enkä saa muuttaa sitä, ja joskus kuulenkin itseni sanovan jotain, jota en kenties sanoisi omana itsenäni. Näkijän oma myötäelämisen taito ja ymmärrys ovat toki suurena apuna asiakastyössä.

Näkijän kyky tulee Anneli Kaunislehdon mukaan joillekuille edellisten elämien perusteella. Se ei kuulu kaikkien ihmisten elämänsuunnitelmaan.

Näkijänkin pitää silti kehittää omaa osaamistaan ja tietämystään, oppia koko ajan lisää. Kaunislehdon mielestä on tärkeämpää kysyä miksi jotain tapahtuu kuin vain ennustaa asioita tapahtuviksi.

Sairauksilla henkinen tausta

Hän kertoo asiakkaasta, jonka elämäntyyli oli hektinen.

– Sanoin hänelle, että mikäli hän ei pysähdy ja muuta tapaansa ajatella ja toimia, niin hän sairastuu todennäköisesti syöpään. Näin valitettavasti kävikin. Ymmärrettyään syvemmin syyn sairaudelleen hän haki apua, muutti elämänsä täysin – otti vastuun elämästään – ja on nyt terve.

Kaikilla sairauksilla on näkijän mukaan jollain tavalla henkinen tausta. On tärkeää oppia kuuntelemaan omaa kehoaan ja tarvittaessa muuttaa olennaisestikin ajatteluaan, ruokavaliotaan, elämäntapojaan ja asenteitaan.

– Pitää osata myös antaa itselleen anteeksi.

Kaunislehto ei näe ristiriitaa eri uskontojen välillä. Niiden kaikkien tavoitteena on rakkaus. Ihmiset vain tulkitsevat niitä kukin omalla tavallaan.

Hän ei näe myöskään ristiriitaa entisen mainosalan työnsä ja nykyisen henkisen työnsä välillä.

– Henkisen alan ihmisenä ajattelen, että ei ole niinkään  merkitystä sillä mitä työtä ihminen tekee, kuin sillä miten ja miksi hän sitä tekee. Henkisyyden voi elää todeksi vain konkreettisen elämän kautta.

Ratkaisut ilon kautta

Anneli Kaunislehto teki jonkin aikaa sekä entistä että nykyistä työtään. Näkijän ja tulkitsijan työ on ollut hänen pääelinkeinonsa vuodesta 2001 lähtien.

Hän muutti Tampereelle pääkaupunkiseudulta viime vuoden lopulla. Työ on tällä hetkellä enimmäkseen puhelimitse tehtäviä tulkintoja, meditaatioryhmien ohjausta ja kouluttamista. Tampereen-vastaanoton lisäksi hän vierailee satunnaisesti muilla paikkakunnilla.

Omasta jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää kaikille. Kaunislehto korostaa sitä, että tulkintatilanteessa ei ole liian pientä tai isoa asiaa ratkaistavaksi. Pienen ongelman selvittäminen avaa usein isompia asioita. On tärkeää osata antaa itselleen arvoa.

Olennaista olisi ratkaista asioita ilon ja rakkauden kautta, ilman syyllistymistä.

Näkijä itse ammentaa voimansa pitkälti luonnosta. Metsä ja järvi ovat vapauttavia ja eheyttäviä elementtejä. Myös meditaatioharjoitukset sekä kulttuuri- ja taideriennot auttavat jaksamisessa.

Anneli Kaunislehto kertoo ajatuksistaan ja työstään huomenna torstaina järjestettävässä Tarinaillassa. Tapahtuma järjestetään 19–21 Villa Hakkarin kesäteatterissa tai sateen sattuessa Mansikinkammarissa. Tilaisuuden järjestää Lempäälän Runo ja Sanataide ry.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: haastattelu

Annelin haastattelu Sielun Peili -lehdessä marraskuu 2013

Tiistai 3.12.2013 klo 18:14 - Anneli Kaunislehto

Soturiprinsessan tie näkijäksi

 

Punatukkaisesta metsässä viihtyvästä lapsesta kasvoi hengen soturi, jonka piti ensin ampua omaan nilkkaan, ennen kuin hän ymmärsi, että vain luopumalla itsestä voi tulla Itseksi. Ja toisten auttajaksi.

 

Selvänäkijä Anneli Kaunislehto, 49, istui jokin aika sitten elokuvissa, jonne hänen ystävättärensä oli saanut hänet houkuteltua. Valkokankaalle heijastui Disney-animaatioelokuva Urhea, joka sijoittuu vanhaan maahan, keskiaikaiseen Skotlantiin, jossa elävät mystiikka ja perinteet.

Elokuvan pääosassa seikkailee kuningas Fergusin ja kuningatar Elinorin tytär Merida. Villikkoprinsessa on taitava jousiampuja, joka haluaisi kirmata vapaana nummilla Angus-hevosensa kanssa.

Kuningataräiti haluaa koulia kipakkaluonteisesta soturityttärestään hienoa naista ja tulevaa vaimoa, mutta Merida päättää löytää oman tiensä ja rikkoa ikivanhoja traditioita. Hän turvautuu jopa taikakeinoihin, mikä syöksee valtakunnan kaaokseen.

Kun Merida pyytää apua vanhalta, viisaalta naiselta, toteutuu hänen valitettava toiveensa. Vaaralliset seuraamukset opettavat Meridalle, mitä on todellinen rohkeus, ja hänen on murrettava kauhea kirous ennen kuin on myöhäistä.

– Ystäväni oli laittanut jo aiemmin minulle kuvan elokuvan hahmosta Meridasta. Hän kysyi, olinko nähnyt, että minusta on tehty elokuva. Nauroin ihan hysteerisesti, kun näin kuvan. Vitsailin, että Disney on varastanut identiteettini, Anneli naurahtaa.

– Minun oli ihan pakko mennä katsomaan leffa. Nauroin lähes koko elokuvan ajan, koska siinä oli oikeasti niin paljon minua.

Anneli istuu nyt pienen pöydän ääressä. Hänellä on valtoimenaan kihartuva punainen tuulitukka. Hänen kapoisista kasvoistaan paistaa rohkeus ja hänen silmissään pilkahtaa ilo tavalla, joka tarttuu.

Anneli todellakin muistuttaa niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin tuota epäprinsessamaista Disney-hahmoa.

– On totta, että minäkin viihdyin lapsena parhaiten yksinäni metsässä ja halusin kulkea omia polkujani. Jouduin myös löytämään oman rohkeuteni vaikeuksien kautta ja selviämään tilanteista, jotka tuntuivat joskus mahdottomilta, Anneli sanoo.

– Olen hyvin kiitollinen kaikesta, sillä nyt voin keskittyä tekemään sitä, mitä eniten rakastan.

 

Näkymätön näkijälapsi

 

Anneli Kaunislehto syntyi 60-luvun alkupuolella Hattulassa ja kasvoi Pekolan kylässä. Hän tuli kuopukseksi perheeseen, jossa oli ennestään kaksi lasta. Itse hän kuvaa perhettään jästiperheeksi.

– Olin valinnut tämän perheen siksi, että sain olla rauhassa ja vapaa. Minusta tuli jo varhaisessa vaiheessa näkymätön lapsi, koska seikkailin paljon yksin metsissä. Viihdyin itsekseni ja halusinkin olla näkymätön, Anneli muistelee.

– Asuimme metsän keskellä maaseudulla, johon äidin suku oli tullut evakkoon Karjalasta raivaamaan kivipeltoja. Ympäristö oli mitä loistavin minulle eli lapselle, joka oli syntymästään saakka näkijä.

Annelille olivat täysin luonnollisia asiat, joita kukaan muu perheessä tai lähipiirissä eivät kyenneet havaitsemaan tai ymmärtämään. Jo parivuotiaana hän kertoi suvun isoisoäitien kuolemat etukäteen. Tämä säikäytti perheen, ja pienen tytön kyvyt vaiettiin tyystin.

– Ihmettelin, miksi minua kohdeltiin niin oudosti. Ja kun isoisoäidit todellakin kuolivat, kuten olin nähnyt, asiaa kavahdettiin vieläkin enemmän, Anneli kuvaa.

– En myöskään voinut ymmärtää, miten sisarukseni eivät nähneet ympärillämme olevia luonnonhenkiä. Kysyin aina, että ettekö te nyt oikeasti näe tuota tuossa. Hiljalleen sisarukseni alkoivat kiusata minua siitä ja sanoivat, että mitä sinä oikein kuvittelet.

Ikävät kokemukset ja ulkopuolisuuden tunne saivat pienen tytön ymmärtämään jo paljon ennen kouluikää, että nyt kannattaa olla hiljaa näistä asioista. Silti oma sisäinen rikas maailma oli jatkuvasti läsnä pikku-Annelin elämässä.

– Muistan lukeneeni satukirjoja, jotka avautuivat minulle valokuvina. Jos luin vaikkapa jotakin Rudolf Koivun kuvittamaa satua, saatoin miettiä, että eihän ne tarinat ihan tuolta näyttäneet, Anneli naurahtaa.

 

Jousipyssy selkään ja maailmalle

 

Vaikka Anneli oli lapsena vetäytyvä ja omissa oloissaan viihtyvä, hänessä oli myös paljon tulta, tappuraa ja omaa tahtoa. Ja tieto siitä, hänen oli itsenäistyttävä varhaisessa vaiheessa.

– Ennen kouluun menoa karkailin kotoa ja unohduin metsiin. Muut pelkäsivät, että eksyn tai minulle sattuu jotakin ikävää, mutta ei minulla koskaan ollut mitään hätää. Opin, että olin parhaiten turvassa metsässä itseni ja muille näkymättömien ystävieni kanssa.

Ensimmäinen tärkeä käännekohta Annelin elämässä tapahtui, kun hän oli 6-vuotias. Tuolloin hänen vanhempansa erosivat.

– Siitä alkoi kausi, jota olen kuvannut minun harjoittamisekseni. Jäimme sisarusteni kanssa asumaan äidin luokse, ja siitä alkoi myös äidin hoitaminen. Äiti oli välillä hyvin dramaattinen ja hän vaati minulta todella paljon.

– Kodissamme ei ollut vanhemmuutta, joten minun oli pakko oppia, että minä kannan itse itseäni. Olinkin jo pienestä pitäen hyvin tomera, itsenäinen ja aikaansaava. Kaikesta huolimatta pidän jälkikäteen tätä hyvänä, koska se on auttanut minua läpi elämän selviytymään mitä vaikeimmistakin tilanteista.

Elämä äidin hoivaajana kävi kuitenkin ajan saatossa ylivoimaisen rankaksi. 16-vuotiaana Anneli otti ”oman jousipyssynsä” selkään ja päätti muuttaa pois kotoa.

– Totesin, että oli aika päästää äidistä irti ja antaa myös hänelle mahdollisuus kasvaa aikuiseksi. Minun oli pakko valita joko minä tai äiti. Valitsin itseni, Anneli kuvaa.

Kotikonnut jäivät taakse, ja Anneli muutti Hämeenlinnaan. Koska hänen oli elätettävä itsensä, hän joutui jättämään lukion kesken ja meni töihin ja vuokrasi itselleen asunnon. Ensiaskeleet itsenäiseen elämään kuljettivat hänet myös hengen pariin.

– Tapasin työpaikalla naisen, joka kertoi minulle Teosofisesta seurasta. 17-vuotiaana aloin käydä siellä ja opin tärkeitä asioita. Teosofian kautta ymmärsin, kuka olen, mutta samalla ymmärsin myös, että yhdistykset, piirit tai liitot eivät ole minua varten.

– Jälkeenpäin olen myös ymmärtänyt, että teosofia oli polkuni Ihmeiden Oppikurssiin, joka ohjaa minua keskeisesti tänä päivänä.

 

Oman voiman valuminen hiekkaan

 

Parikymppisenä Anneli tapasi miehen ja meni hänen kanssaan naimisiin. Pariskunta sai vuonna 1985 pojan, jolloin perhe myös muutti Helsinkiin.

– Olimme mieheni kanssa yhdessä kymmenen vuotta. Lopulta eteemme tuli vuonna 1995 ero, joka oli väistämätön mutta kipeä. Olin 31-vuotias ja koin, että poikani olisi parempi jäädä isälleen, Anneli kertoo.

– Omasta päätöksestäni huolimatta tunsin pitkään syyllisyyttä ja häpeää siitä, että olin hylännyt poikani. Se muistutti minua myös siitä, että lähisukulaisten mielestä olin aiemmin myös hylännyt äitini silloin, kun hän olisi minua tarvinnut.

Noista kahdesta kokemuksesta seurasi se, että osa perheestä käänsi kylmästi Annelille selkänsä. Jälkikäteen hän on oivaltanut, että kyse oli haasteesta, säilyttääkö oma voimansa ja kuunnella sydämensä ääntä vai sortuako tanssimaan muiden pillin mukaan.

– Kyllä se silti otti koville. Oli pakko opetella sietämään sitä, että toiset arvostelivat minua. Olen kiitollinen siitä, että pidin päätökseni.

Jo avioliittovuosien aikana Annelissa oli alkanut ilmetä hälytysmerkkejä, jotka hän oli jo tottuneesti ohittanut ja vaientanut. Hän oli sairastunut paniikkihäiriöön ja kärsi kaikin puolin ylikiltin tytön syndroomasta.

– Ilmassa oli kaikki merkit, jotka kertoivat minulle, että oma voimani oli valunut pois. Toistin avioliitossani samaa kaavaa kuin lapsuudessani äitini kanssa. Toisen etu meni aina omani edelle.

Avioliiton aikana henkiset asiat olivat jääneet Annelin elämässä jokseenkin taustalle. Kun hän lopulta erosi, koko henkinen maailma lähti avautumaan uudelleen. Siihen loppuivat myös paniikkihäiriöt.

– Näkeminen avautui vahvasti taas, ja vaikka en vielä varsinaisesti tehnyt tulkintoja, käytin näkemisen lahjaani omalla hiljaisella tavallani.

Vuonna 1997 Anneli tapasi uuden miehen, jonka kanssa hän eli avoliitossa pari vuotta. Suhde osoittautui hyvin vapaaksi ja vapauttavaksi. Miehen kautta Annelin elämään tuli myös nainen, jota hän kutsuu enkeliksi.

– Miehen äiti oli kiinnostunut henkisistä asioista, ja tein hänelle usein tulkintoja. Tuolloin tarot-kortit tulivat vahvasti elämääni, Anneli kuvaa.

– Tällaisia enkeleitä polulleni on ripoteltu useampiakin. Jo lapsuudessa minulla oli opettaja, joka ymmärsi minua. Hän jopa otti minut usein viikonlopuksi kotiinsa, koska hän näki, miten vaikeaa minulla oli kotona. Hän oli tuolloin pelastajani.

 

Ajatusviidakko HKL:n bussissa

Anneli oli ollut aina armottoman kova tekemään töitä. Hän oli työskennellyt pääkaupungissa useissa eri yrityksissä etupäässä markkinointi- ja mainontatehtävien parissa. Hän oli se, joka aina käynnisti uusia yrityksiä. Ja se, joka otti hartioilleen isoimmat haasteet ja vastuun.

2000-luvun alkuun tultaessa elämä vinkkasi hänelle ensimmäistä kertaa, että mikäli tahti ei hiljene, edessä on loppuun palaminen.

– Istuin kerran HKL:n bussissa ja yhtäkkiä havaitsin kuulevani kaikkien matkustajien ajatukset. Ajattelin, että nyt minä sekoan. Mietin ihmeissäni, mitä täällä oikein tapahtuu, Anneli kuvaa.

– Silloin kuulin myös henkioppaideni äänen. He vinkkasivat minulle selkeästi, että olisikohan jo aika siirtyä tekemään sitä työtä, jonka vuoksi olin tänne oikeasti tullut.

Anneli alkoi pohtia, miten hän voisi parhaiten järjestää elämänsä niin, että hän pystyisi tekemään näkijän töitä. Hän työskenteli itsensä kanssa ja kohtasi myös työhön ja yrittäjyyteen liittyviä pelkojaan.

– Aloin tehdä tulkintoja päivätyöni ohella. Keskityin kuitenkin vielä antamaan panokseni eri yritysorganisaatioille. Oravanpyöräni pyöri edelleen, ja oloni alkoi käydä yhä tuskaisemmaksi. Kunnes vuonna 2003 poltin itseni totaalisesti loppuun.

Koska Annelilla oli edelleen hartioillaan lapsuudesta imetty ylikorostunut vastuuntunto ja sairastuminen vahvuuteen, hän ei osannut hellittää, ennen kuin oli pakko.

– Eräänä sunnuntai-iltana menin kotiin. Olin ihan loppu ja ajattelin, että nyt täytyy keksiä jotakin, että pääsen huomenaamuna töihin. Join pullon viiniä, otin pari lääketablettia ja tipahdin. Heräsin puolitoista vuorokautta myöhemmin, Anneli kertoo.

– Se oli totaalinen herätys. Tiesin, että nyt on pysähdyksen hetki. Tilasin taksin pihaan ja ajoin lääkäriin. Työterveyslääkäri ei meinannut ensin uskoa, että olin niin huonossa kunnossa.

– Sanoin, että nyt on tilanne se, että olen vähätellyt oireitani jo niin kauan, että en suostu lähtemään täältä, ennen kuin lupaat, että minun ei tarvitse palata töihin, ennen kuin olen kunnossa.

 

Päähän pudonneen kirjan siunaus

 

Anneli jäi puolen vuoden sairauslomalle, joka avasi hänelle uuden oven kohti kaikkea sitä, mitä hän on ja tekee tänä päivänä. Oli Annelin ensimmäinen sairauslomapäivä. Oli tullut aika päästää irti asioiden ja elämän hallinnasta.

– Ensimmäisenä nousi pelko. Mietin, että en muuten elä, rahat eivät riitä. Sitten päätin, että en jaksa omin voimin tätä nyt pohtia, kai tähän joku ratkaisu löytyy.

Hetken kuluttua Annelin puhelin soi. Eräs asiakas soitti ja kertoi tavanneensa hänet messuilla. Nainen oli ostanut messuilta kirjan, jonka väliin hän oli sujauttanut Annelin näkijän työstä kertovan esitteen.

– Nainen sanoi, että hän oli laittanut kirjan kirjahyllyyn ja unohtanut sinne. Imuroidessaan kirja oli tipahtanut ihan sananmukaisesti hänen päähänsä ja minun esitteeni oli vilahtanut kirjan välistä.

– Niinpä nainen soitti minulle ja sanoi, että hänellä oli Tikkurilassa luontaishoitola, johon he tarvitsivat selvänäkijää ottamaan asiakkaita siellä vastaan vakituisesti. Hän kysyi minulta, voisinko tulla.

Anneli kuuli itsensä sanovan, että totta kai hän tulee mielellään. Miettimättä, millä voimilla hän jaksaisi aloittaa näkijän työn. Elämä kuitenkin tiesi, että kaikki meni juuri niin kuin käsikirjoituksessa kuuluikin mennä.

– Kun aloin auttaa muita, paransin itseni, Anneli tiivistää sen, mistä on kyse.

– Tuolloin sain omakohtaisen kokemuksen siitä, miten kaikki parantuminen tapahtuu syyn tasolla. Ymmärsin myös, että minun tehtäväni täällä on auttaa ihmisiä poistamaan heidän mielessään olevia harhoja. Kaikki tieto on itsessä, mutta joskus ihminen tarvitsee näkijää avaamaan tuon tiedon.

Annelin asiakkaan palaute kertoo samaa tarinaa: ”Anneli on uuden ajan hyvä ja rakastava noita, joka muuttaa maailmaa tekemällä yliluonnollisen luonnolliseksi. Hän on auttanut ymmärtämään, että me kaikki olemme vapaita henkiä ja vapaita valitsemaan. Suurin lukko vain monesti on ihmisen ajatuksissa. Onneksi Anneli tarjoaa avaimia.”

Annelille on selvinnyt myös hänen paikkansa maailmankaikkeudessa. Kukaan meistä kun ei ole mitenkään erityinen saati kaikkivoipa.

– On kuin verho olisi vedetty sivuun. Kuka minä oikein luulin olevani? Minäkö kantaisin yksin kaiken?  Katso Jumala on sitä varten, ja vaikka olen palanen Häntä, on suorastaan koomista kuvitella, että voisin pelastaa koko maailman, Anneli nauraa lempeästi itselleen.

 

Tuoksuva sammal ja suojaavat puut

 

Vaikka Anneli palasi vielä työelämään puolen vuoden sairauslomansa jälkeen, hengen maailma kutsui häntä koko ajan yhä enemmän. Ammattinäkijänä hän on toiminut vuodesta 2005 lähtien. Hän pyörittää myös omaa Hengähdys-yritystään.

Anneli on juuri muuttanut Tampereelle. Hän sanoo väsymyksen kaikonneen. Hän on taas utelias ja kiinnostunut kaikesta siitä, mitä tämä leikiksikin kutsuttu elämä tuo tullessaan.

– Olen taas kuin tuo Merida, joka juoksee metsässä ja elää rohkeasti sydän auki. On ihan sama minkä perässä se juoksee, kunhan se on kivaa ja kunhan sammal tuoksuu ja metsän puut suojaavat.

– Olen löytänyt vihdoinkin ytimen itsestäni, enää ei tarvitse esittää mitään. Se on käsittämättömän vapauttavaa, toteaa soturiprinsessa, jonka ei tarvitse enää taistella. Ei mitään vastaan. Eikä minkään puolesta.

 

Teksti: Marjo-Kaisu Niinikoski

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1 kommentti . Avainsanat: Sielun peili, haastattelu